Suomessa käytetään yleisesti termiä iloinen veronmaksaja puolustettaessa korkeita veroja tai laajaa julkista sektoria. Itse en todellakaan ole iloinen veronmaksaja, mutta olen iloinen, että meillä on veroja.
Onnellinen veronmaksaja on myös ongelmallinen veronmaksaja. Termi pitää sisällään idean, ettei veroastetta tarvitse alentaa tai julkisten menojen kasvua hidastaa. Iloisen veronmaksajan logiikalla mahdolliset julkisen talouden epätasapainot katoavat kuin taikasauvan heilautuksella verotusta kiristämällä. Veroja maksettaessahan ollaan onnellisia ja paljon veroja maksettaessa ollaan ilmeisesti todella onnellisia. Ei ihme, että Suomi on ”tutkitusti” maailman onnellisin maa.
Iloinen veronmaksaja suhtautuu huolettomasti julkisten menojen kasvuun. Se ei ole hyvä asia. Yhteisiä rahoja käytettäessä pitäisi olla tarkempi kuin omia rahoja käytettäessä. Valitettavasti tosielämä osoittaa päinvastaisen todeksi. Siksi julkisten varojen käyttöä on syytä yrittää valvoa erilaisin keinoin.
Mutta jos julkisten menojen keskeinen kustannus eli veronkiristys otetaan vastaan ilolla, ei julkisten menojen kasvun rajoittaminen ole kovinkaan helppoa.
Olisi aina syytä pitää mielessä vanha verotukseen liittyvä totuus:
” The art of taxation consists in so plucking the goose as to obtain the largest possible amount of feathers with the smallest possible amount of hissing.”
Myönnän kärjistäväni. Mutta kaiken verbaalisen kikkailun takana on aito huoli julkisten menojen jatkuvasta noususta ja sitä kautta veroasteen, erityisesti ansiotuloveroasteen kasvusta.
Iloisella veronmaksajalla on oltava vastavoima, mikä luo painetta pitää julkinen talous tasapainossa muutoinkin kuin veronkorotuksin. Myös julkisen sektorin tuottavuuden kohentaminen on oltava työkalupakissa ja viime kädessä julkisten menojen leikkauskin. Viime aikoina sekä päättäjien että joidenkin asiantuntijoiden suhde julkiseen velkaan on muuttunut. Jää nähtäväksi, mihin suuntaan veroaste lähtee liikkumaan koronan jälkeen.
Yhdysvaltalainen taloustieteen nobelisti Paul Krugman tunnetaan kärkkäänä keskustelijana ja demokraatteihin vahvasti kallellaan olevana hahmona. Muun muassa verotukseen liittyen Hesari haastatteli vastikään Krugmania. Hänen sanatarkka sitaattinsa oli:
”Kun katson Pohjoismaiden veroasteita suhteessa bruttokansantuotteeseen, sanon, että se toimii ihan hyvin. Mutta en ehkä lähtisi korottamaan niitä enää viidellä tai kymmenellä prosenttiyksiköllä. Te olette siinä haarukassa, jossa veroasteesta voi alkaa kantaa huolta, mutta on yllättävän vähän todisteita siitä, että niistä [nykyisistä veroasteista] on haittaa.”
Itse tulkitsen Krugmanin sanoneen diplomaattisesti, että älkää nyt hyvät suomalaiset ihmiset enempää veroja korottele. Tämä on painava lausuma Krugmanin kaltaiselta vaikuttajalta.
Suomessa selvästi alle keskituloiset maksavat 100 euron palkankorotuksesta liki puolet veroa. Työnantaja taas maksaa tästä huvista yli 120 euroa. Kaikista korkeimmat rajaveroasteet pyörivät 60 prosentin tienoilla eli 100 euron palkankorotuksesta joutuu veroina ja maksuina maksamaan 60 euroa. Krugman sanoitti ulkoapäin sen, mikä monelle on jo käytännön kokemuksesta varsin selvää: kireää on verotus.
Valitettavasti riskit ovat verojen lisäkiristämisen suuntaan. Ilmastonmuutos, väestön vanheneminen, liikenneinfran korjausvelka ja niin edelleen ovat kaikki tekijöitä, jotka lähes automaattisesti tulevat kiristämään verotusta tulevaisuudessa. Tästä näkökulmasta käsin verotuksen ennallaan pitäminenkin olisi saavutus.
Parempaa kohti mennään, kun lakataan olemasta iloisia veronmaksajia. Kriittinen, mutta lainkuuliainen veronmaksaja on järkevämpi kaveri.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Taloustaidossa 23.6.2021